Enää muutama päivä, niin lähdemme TT:n kanssa kohti toista mannerta - Yhdysvaltoihin. Kiitos TT:n, pääsin mukaan tähän hienoon matkaan, joka itse asiassa on alkanut osaltani jo toukokuussa 2012. TT:lla se taisi alkaa jo melkein vuosi sitten. Ainakin olemme molemmat tosissamme tämän projektin suhteen.
Varsinaisen kliimaksin eli Mount Rainierille kiipeämisen lähestyessä on tullut mietittyä paljon asioita. Päälimmäisin tuntemus tällä hetkellä lienee syvä kunnioitus ja vakavuus itse luontoa sekä luonnonvoimia kohtaan. Pelko taitaa olla väärä sana kuvaamaan sitä olotilaa, jota vuorikiipeilijä tuntee vuorta kohtaan, mutta jotakin sen suuntaista se on. Odotan kuitenkin sitä suurta hetkeä jolloin lähdemme Camp Paradisesta kohti ensimmäistä perusleiriä ja saamme tuntea kaikilla aisteillamme Rainierilla vallitsevan räjähtävän tyhjyyden.
Kaikella vakavuudella; vaikka tämänkaltainen harrastaminen aiheuttaa jotakin sanoinkuvaamattoman hienoa tunnetta, on vuoren voimia kunnioitettava. Lumi-, jää- ja kivivyöryt, jäätiköllä vaanivat railot, vuoristotauti, ohut ilma, äärimmäiset ja vaihtelevat sääolosuhteet ovat merkittäviä vaaratekijöitä, mutta suurin vaara piilee aina ihmisessä. Inhimillisen erehdyksen ja virheen vaara aiheuttaa edellä kuvatuissa olosuhteissa lähes aina kuoleman. Siksi jalat on pidettävä tukevasti maassa - ylhäälläkin!
Kaikesta huolimatta, ja nämä tekijät mielessä, odotan innolla sitä tunnetta joka minut on vuorilla aina vallannut. Olkoon se sitten mielen tyhjyyttä, räjähtävää iloa ja voimaa tahi pienen ihmisen nöyryyttä mahtavan luonnon edessä.
Huhhuh, tulipas syvällistä proosaa näin aamutuimaan. Tosin, voisiko sitä junassa työmatkaansa paremmin tuhlata kuin kiivetä Rainieria mentaalisesti ylös askel-askeleelta.
Seuraavaan kertaan...
Olet löytänyt sisäisen bloggaajasi. Tervetuloa narsistiseen maailmaani...
VastaaPoistaKärppä